Lintuhavainnoista tiedettä

Lintujen havainnointi alkoi Suomessa kehittyä harrastuksena vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Siihen asti linnuista koottiin tietoa keräämällä ja metsästämällä. Varsinkin varakkaat henkilöt eri puolilla Eurooppaa ja myös Suomessa keräsivät kokoelmiinsa täytettyjä lintuja. Myös ajan tiedelaitoksiin perustettiin kokoelmia, mutta näytteiden hankkiminen ostamalla oli usein liian kallista. Turun Akatemian eläintiedettä opettaneet professorit yrittivät siksi hankkia kokoelmia kerjäämällä ja vaihtamalla tuttaviltaan vauraammissa maissa.

Vielä 1930-luvulla suuri osa lintuharrastajista kantoi retkillä mukanaan asetta. Joissakin maissa keräily ei ole vieläkään loppunut, kuten Olavi Hildén yhdessä viimeisistä kirjoituksistaan kertoo. Tuntemattoman linnun voi entisinä aikoina ampua ja määrittää vasta kotona käsikirjojen avulla tai lähettää eläintieteen laitokselle tutkittavaksi.

Lintujen havainnointi tuotti Suomessakin tieteellistä aineistoa jo vuodesta 1749 alkaen, sillä meteorologian, silloin fysiikan erikoisalan, tutkijat keräsivät fenologista aineistoa luonnon eri ilmiöistä, mm. lintujen saapumisajoista keväällä. Professori Johannes Leche kirjasi monien lintujen saapumis- ja lähtöajat Turun seudulle. Ensihavainnot olivat siksi hyväksyttävää tieteellistä aineistoa: niiden avulla pystyttiin laskemaan lajikohtaiset tuloajat ja niiden vaihtelu.

Professori Johan Axel Palménia (1845–1919) pidetään syystä suomalaisen tieteellisen lintututkimuksen isänä. Hänen ansiokkaat lintututkimuksensa perustuivat täysin kerättyihin havaintoihin. Palmén sai tehtäväkseen kirjoittaa Magnus von Wrightin Finlands foglar -kirjan toisen osan sen jäätyä kesken tekijän kuoltua vuonna 1868. Vuonna 1873 valmistunut kirja oli aivan toisen tyyppinen kuin ensimmäinen osa, jossa paino oli lajinkuvauksissa ja tiedot levinneisyyksistä ja runsauksista olivat kovin aukkoiset.

Palmén kokosi havaintoaineistoja eri alueilla lintuhavaintoja kirjanneilta ja näytteitä keränneiltä henkilöiltä. Erityisen tärkeitä muuttotiedon lähteitä hänelle olivat majakanvartijat, mm. Utösta hänelle tuli havaintoja. Myös Palménin väitöskirja Om foglarnes flyttningsvägar (1874, saksaksi 1876) perustui harrastajahavaintoihin ja museokokoelmiin. Ensimmäiset suuret työnsä Palmén kirjoitti alle kolmekymppisenä.

Palmén sai elämänikäisen tartunnan lintutieteestä, kuten moni lintuharrastaja myöhemmin, mutta toimi enemmän tietojen kokoajana ja organisaattorina kuin havainnoitsijana. Edistääkseen Suomen lintutiedon karttumista Palmén kirjoitti vuonna 1885 lintutieteellisen tutkimusohjelman Internationelt ornitologiskt samarbete och Finlands andel deri. Ett upprop till kännarene af Finlands foglar. Vuonna 1908 hän julkaisi samasta teemasta uudelleen ja nyt myös suomeksi artikkelin Linnuston tutkimussuunnitelma topografiselta kannalta. Nämä kaksi ohjelmajulistusta ja yhteydenpito harrastajiin ympäri maata tuottivat tulosta. Pontus Palmgren on tarkastellut myöhemmin Palménin harrastajia aktivoineiden kirjoitusten seurauksia (Palmgren 1972, Perspektiv på den faunistiska utforskningen av Finland, Memoranda Societatis Pro Fauna et Flora Fennica 48:13–35). Tärkeä Palménin aikaansaannos oli luoda Eläinmuseon havaintoarkisto, mikä oli jatkoa havaintojen keräämiselle Finlands foglar –kirjan toisen osan työstämisen aikana. Arkistoa kartutettiin senkin jälkeen ja se on tunnettu Palménin arkiston nimellä.

Lintutiede oli pitkään lintuhavaintojen keräämistä ja järjestämistä sekä havaintoaineistojen tulkintaa. Päätarkoitus oli selvittää lintulajien levinneisyysalueet ja esiintymisajat Suomessa. Runsauksista alettiin kiinnostua 1910–1920-luvuilla. Sitä ennen käytettiin tavallisesti kasvitieteestä lainattuja yleisyysluokituksia, joita jo Mela hyödynsi Suomen luurankoisissa (1882). Kaksi tutkijaa paneutui erityisesti lintulaskentoihin. Nämä olivat Einari Merikallio ja Pontus Palmgren. Merikallio käytti apunaan tuttuja harrastajia maan eri puolilla. TLY:n epäonneksi hän sai alueeltamme vain kahden ennen vuotta 1946 (Merikallion väitöskirjan valmistumisvuosi) tehdyn linjalaskennan tulokset ja nekin fenologisesti auttamattoman myöhäisiä heinäkuisia.

Havaintoihin perustuva lintututkimus jatkui pitkälle 1960-luvulle, vaikka ns. ekologinen näkökulma alkoi näkyä akateemisessa lintututkimuksessa jo 1920-luvun lopulla. Havaintopohjaisen tutkimuksen säilyminen merkittävänä ilmenee hyvin Ornis Fennica -lehden sisällössä (1. vuosikerta vuonna 1924). Ivar Hortling oli harrastajahavainnoija, joka kirjoitti 1920- ja 1930-luvulla paljon raportteja omista ja muilta kerätyistä aineistoista.

Koko lintuharrastuksen ja tutkimuksen huipentuma oli Lars von Haartmanin, Olavi Hildénin, Pentti Linkolan ja Rauno Tenovuon "Pohjolan linnut värikuvin" (julkaistiin 1963–72), joka kokosi Suomen lintujen esiintymistiedot ja tietämyksen lintujen biologiasta näyttäviksi yhteenvedoiksi. Teoksen esiintymistiedot pohjautuivat Palménin (Helsingissä) ja Merikallion (Oulussa) arkistojen sisältämiin aineistoihin. Tuoreempi aineisto kertyi maakuntayhteyksien avulla suoraan havainnoitsijoilta. Jos et ole tätä kirjaa koskaan selaillut, se kannattaa vieläkin. Hyvin tehty aineistopohjainen kirja säilyttää arvonsa ja avaa silmiä menneisyyden lintututkimukseen.

Pohjolan linnuista huolimatta lintujen levinneisyys ei ollut kovin tarkasti kartoitettu. Brittien ensimmäisenä toteuttaman lintuatlaksen idea kopioitiin myös Suomeen. Sen kenttätyö oli mahdollista ainoastaan suuriksi kasvaneiden harrastajajoukkojen ansiosta. Nyt atlas on toteutettu jo kolme kertaa. Atlasten sarja ja saman ajan kattavat pääosin harrastajien tekemät seurantalaskennat yhdessä täyttävät nykyisen suuren tarpeen tietää luotettavasti miten lintulajien kannat ja levinneisyysalueet muuttuvat.

Vuosituhannen vaihteessa myös vanhat harrastajien fenologiahavainnot nousivat uudelleen arvoon. Ekologian tutkimuksessa nähtiin uudelleen pitkien havaintoaineistojen merkitys. Tuli tarpeelliseksi tietää, miten ilmastonmuutos vaikutti lintujen elämän eri puoliin. Sekä Suomessa että ympäri maailmaa alettiin puhua ns. kansalaistieteestä, jolla tarkoitetaan harrastajien ja maallikkojen havaintojentekoa ja havaintojen kokoamista vuosi vuoden perään. Suomessa kansalaistieteellä on 250-vuotiset perinteet ja sitä ovat johtaneet arvovaltaiset tieteelliset seurat. Alueelliset lintuyhdistykset ovat viime vuosikymmeninä ottaneet tämän vastuun ja kantaneet sen hyvin.

Osa lintutieteestä elää edelleen havainnoista. Harrastajat osallistuvat erityisesti seurantatutkimuksiin. Seurannat poikkeavat tavanomaisesta linturetkien havainnoinnista siinä, että tutkimusmenetelmät on ohjeistettu niin, että eri laskennat ovat toistensa kanssa mahdollisimman vertailukelpoisia. Suomessa seurantatutkimuksia käynnistyi 1950-luvulta alkaen, ja nykyinen valikoima on samankaltainen useimmissa länsimaissa. Esimerkiksi pesimäkantojen koon arviointiin tähtäävät laskennat ovat yhdistettävissä Euroopan laajuisesti, ja vastaava järjestelmä toimii myös Pohjois-Amerikassa.

Minkä arvoisia ovat sitten kaikki muut retkillä kertyvät havainnot? Arvokkaita ilman epäilyksiä! Seurantalaskennat kohdistuvat yleisiin lajeihin, koska vain niistä kertyy riittävän monelta laskenta-alueelta aineistoa. Vähälukuisten lajien (uhanalaiset eli UHEKS-luokitellut lajit ja aluetasolla monet muut lajit) levinneisyysmuutosten ja runsaudenvaihteluiden seuranta hyödyntää paitsi vakiolaskentoja ja atlas-kartoituksia myös faunistisia raportteja sekä rariteettikatsauksia, jotka käsittelevät harvinaisuusluokiteltuja lajeja eli ”rariteetteja”. Retkihavaintojen ilmoittamiseen tarkoitettu Tiira-havaintotietokanta tarjoaa mahdollisuuden koota maan- ja maakunnanlaajuisesti tietoa ja sen seuraava versio tuonee lisätehoa Tiira-aineiston tutkimuskäyttöönkin.

Usein kuulee väitettävän, että yksittäiset harvinaisuushavainnot eivät ole tärkeitä ja että kysymyksessä ovat vain onnettomat harhailijat kaukana kotoa. Vaikka näitäkin varmaan on, yksittäiset havainnot voivat ennakoida leviämistä uusille alueille tai antaa tietoa lintujen käyttäytymiseen vaikuttavista ilmiöistä. Jotkin tapahtumat ovat oikeasti satunnaisia harvinaisia ilmiöitä, monet muut taas voivat liittyä todellisiin muutosprosesseihin tai yksittäisiin tapahtumiin. Historiallisesta perspektiivistä katsoen voi kysyä itseltään, mitkä lajit tuottivat harvinaisuushavaintoja 1950- ja 1960-luvuilla ja mikä niiden tilanne on nyt. Jokainen oikea havainto on tärkeä ja hyödyllistä tieteellistä aineistoa.

Suomessa kuten monessa muussakin maassa linnuston seuranta perustuu pitkälti lintuharrastajien vapaaehtoiseen työhön. Lintuharrastuksen muuttuessa on tärkeää kehittää keinoja hyödyntää harrastajien kerryttämiä aineistoja, myös hajahavaintoja, mahdollisimman tehokkaasti ja monipuolisesti. Tämä edellyttää sitä, että havaintojen laatu on pystyttävä arvioimaan ja ne on saatava keskenään yhteismitallisiksi. Lisäksi havaintoaineistojen tulisi olla saatavissa ja käytettävissä linnuston seurantaan ja tutkimukseen.

Omien havaintojen julkaiseminen verkko-ohjelmassa on samalla lupaus, että havainnosta voidaan pyytää lisätietoja. Havainnot, joita ei ole näyttein dokumentoitu, tulee voida tarkastaa, eikä havainnontekijöiden pidä katsoa sitä loukkaukseksi. Tämä käytäntö on tullut rariteettien osalta jo vakioksi, mutta faunististen raporttien tasoisten vähälukuisten lajien kohdalla eletään vielä sillä lailla ”keskiaikaa”, että havaintoja tarkastetaan vähemmän selkiintynein säännöin.

Kansallisiin tai alueellisiin lintuseurantoihin osallistumisen lisäksi monet harrastajat kerryttävät omia vakioituja havaintoaineistojaan. Osa näistä arvokkaista pitkäaikaisista aineistoista on vaarassa jäädä vain harrastajien omiin pöytälaatikoihin. Satunnaishavaintojakaan ei kannata jättää vain omaan vihkoon – silloin on osavastuussa siitä, että jonkin lajin havaintoaineistosta ei tule tarpeeksi vakuuttava kertomaan kannan tai levinneisyyden muutoksista.

Esa Lehikoinen

Kiitokset linnustohistoriahankkeen Mia Röngälle, Timo Vuorisalolle ja Risto Lemmetyiselle yhteistyöstä ja tämän tekstin parannusehdotuksista.